Aurinko laskee, jo pitenee varjot. Aika on eron ja jäähyväisten.

Poissa on ystävä kallehin. 

Aloitin ajanlaskuni uudelleen, tässä tilanteessa lienen siihen oikeutettu.

Ellei ihmettä tapahdu, on tämä minun viimeinen maukaisuni tälle palstalle. Enkä kykene enää maukumaankaan, vaan ääntelyni on vain pihinää ja yskimistä. Minä en enää jaksa. Menneet ovat nuoruuteni päivät. Menneet ne iloiset ajat kun saatoin hypätä puusta Nupun tai Iinun niskaan ja vaania milloin mitäkin otusta takapihalla. Näitä vauhdikkaita päiviä muistellessa minun rasittunut sydämeni vielä vähän jaksaa hypähtää. Se oli sentään elämää. Nyt on vauhti muisto vain. Liikkumiseni on mitä on ja koko olemukseni lähinnä kuihtunut. Olen kevyt kuin höyhen ja päivä päivältä minä väsyn. Tätä ei enää kauan kestä.

Melkein 12 vuotta olen kuitenkin saanut leikkiä ja aiheuttaa harmia. Minä olisin halunnut rakastaa tätä elämää vielä... mutta aika on kaikella auringon alla ja nyt on tullut minulle aika jättää jäähyväiset. Levitköön irtokarvani tähän taloon niin, että vuoden päästä vielä sohvan kankaasta puskee esiin jotain valkoista. Ja muistettakoon minun jälkeeni se, miten itsepäinen ja rasittava osasinkaan olla, mutta myös:

pusku ja kiehnäys.

Asia on niin, että kirjurini on hylännyt minut. Se tulee vain satunnaisille vierailuille ja on alkanut näyttää siltä että syynä en olekaan minä vaan se mini-ihminen koska nämä vierailut sattuvat jotenkin "kummasti" aina samaan aikaan. Nykyään siis olen lähinnä telepatian varassa ajatusteni kanssa. Minullapa olisi ollut aikaisemmin, siis kesällä, paljonkin kerrottavaa esimerkiksi urotöistäni osmontien hiirikannan suhteen, mutta ehei, kirjurini ei korvaansa lotkauttanut puheilleni. Sitä saa mitä tilaa, en kuule minäkään enää sen lepertelyjä!

Elämäni on aika yksitoikkoista tällä hetkellä. Ulkona on kylmä ja lunta, tassuja palelee... eikä sisälläkään ole oikein muuta tekemistä kuin nukkua ja syödä. Eipä sillä että nämä viimeiseksi mainitut olisivat mitenkään epämiellyttävää puuhaa, sitä vaan odotellaan nyt että tulisi kesä. Juu, kyllä minä taidan olla syntynyt väärään ilmastoon. Toisaalta on ehkä vartalolleni hyödyksi että puolet vuodesta otetaan vähän rennommin ja treenataan sitten taas kun siihen on mahdollisuus. Olen toki tässä luonut itselleni mukavan mittaisen pyrähtely-reitin, joka menee keittiö-eteinen-sohvan taakse- keittiö etc. siinä pääsee aina parilla loikalla pisteestä a pisteeseen b.

Juu, ei muuta kuin pur pur ja käännös toiselle kyljelle.

Hirveää elämää!!!!

Yleisön kehoitusten lukumäärän kasvaessa sain kirjurini vihdoin ja viimein istumaan koneen ääreen. Se on luvannut jo monena aamuna että "tänään me Hilma kirjotetaan blogia..." ja sitten ei kuitenkaan. Vaikka tämänhän olen jo tiennyt; ei ole kissan ihmisiin luottaminen. Minulle onkin tapahtunut paljon sitten viime kirjoituksen. Olin esimerkiksi täysin mielettömän väkivallan kohteena helmikuun alussa (eläinlääkärissä hammaskiven poistossa, toim. huom.) Kirjuri itse ei minua sinne vienyt vaan viekkaaseen tapaansa laittoi asialle entisen emäntäni Leenan, ihan niin kuin minä en tietäisi että neiti itse on tämän kaiken takana. No, itse tapahtumasta en muista mitään, koska minut tainnutettiin jollain huumaavalla kemikaalilla. Kun siitä heräsin, oli maan vetovoimalle tapahtunut jotain kummallista ja kesti aikansa ennenkuin sain taan maailman järjestettyä siedettävään muotoon.

Toinen viimeaikainen vastoinkäyminen, mikä alkaa vaikuttaa valitettavan toistuvalta, on muutaman olennon vieraileminen talossani. Kyseessä on Iinu ja sen perheeseen kuuluva mini-ihminen. Tämä mini on kummallinen tapaus. Ensinnäkin: saamani huomion määrä ja etenkin silittelyt ja rapsutukset vähenevät minin läsnäollessa alle puoleen tavallisesta. Tuo mini-ihminen taitaa kuitenkin pitää minua aika suuressa arvossa, koska minut kiikutetaan aina hänen luokseen, ja sitten isommat ihmiset pitävät kiinni sekä miniä että minua, ja sitten mini "silittää" minua. Tämä silittäminen on todellisuudessa hermojaraastavan kömpelöä ja yleensä koetan katseellani viestittää, etten lainkaan viihdy tuossa tilanteessa. Kuitenkin olen sen verran viisas, etten yritä väkivalloin pois tilanteesta tai ainakaan ei pidä vahingossakaan suunnata ärtymystä miniin. Se on nimittäin saanut isommat ihmiset täysin valtaansa, sillä on selvästi joku uusi, ehkä jostain ulkomailta tullut metodi, jota en ole aiemmin nähnyt kenenkään käyttävän. Jahka tuo keino selviää kokonaisuudessaan minulle, tulee tässäkin talossa asiat muuttumaan.....

Nimittäin olen näin kevään tullen joutunut TAAS myös jatkuvaan vesikidutukseen. Kirjuri tasan tietää miten paljon vihaan sitä että minut tahallaan kastellaan aivan läpimäräksi. Se loukkaa kissamaisuuttani äärettömän paljon. (Hilmalta kastellaan tassujen päät ulkoa tullessa silloin jos niissä on hiekkaa tai muuta näkyvää likaa. toim. huom.) Tämä kylpyrumba onkin sitten ainoa miinuspuoli siinä, että on tulossa taas lämmintä. Takapihalla on minulla oma pikku mänty, jonka alla on hyvä lekotella varjossa. Nyt siellä ei ole enää lunta ei muuta märkää. Ja sitten kun vietän aikaani auringossa, isäntäväki kehuu aina hohtavan valkoista turkkiani... niin, eikä siinä vaiheessakaan vielä tajua, että itsehän minä senkin puhtaana pidän!!!

Muutamia pieniä voittoja minunkin pistetaulukkooni on hyvä laskea. Olen oppinut herättämään myös kirjurini aikaisin aamulla. Ennen se oli täysin mahdoton yritys, joten muutamalla maukaisulla sain talon vanhan emännän hereille ja avaaman oven että pääsen ulos. Kirjurin herättäminen ei varmaan koskaan tule onnistumaan pelkällä maukumisella, mutta onhan noita keinoja muitakin. Tehokkaimmaksi on osoittautunut se, että hyppään lattialta suoraan kirjurin tyynylle, en siis ensin sänkyyn ja sitten kävelisin tyynylle... ehei. Hyppäämällä suoraan tyynylle, voi helposti hypätä suoraan naamalle ja vedota siihen, että enhän minä lattialta voi nähdä missä se pää on. Uskomatonta on, että vaikka osuisin naamaankin, se vain havahduttaa nukkuvan kirjurin. Tämän jälkeen alan "leipoa" päätä hiuksien läpi, ja kynsiessäni tietoisesti päänahkaa, voin taas puolustautua sillä, että hiuksiinhan minun oli tarkoitus vain osua... Tässä kohtaa on ehkä syytä selittää, että me ihan oikeasti puhumme toisillemme kirjurin kanssa, erityisesti tällaisissa oikeudenkäyntiä muistuttavissa tilanteissa.  Kun sitten kirjurilla on vihdoin silmät auki, hyppään nopeasti lattialle, ja alan maukua. Jos toivottua tulosta ei synny, yritän uudestaan, tai käännyn jonkun muun puoleen jos mahdollista. Harvaksi ovat jääneet ne aamut, etten olisi päässyt niin tahtoessani ulos.

Enemmän meriittejä keräilen ulkoillessani, mutta en voi niistä kertoa kirjurille, koska silloin menettäisin katu-uskottavuuteni, ja koska tassuni eivät sovellu näippämistön käyttöön, tyydyn toteamaan, että olen kulmakunnan viisain ja kaunein.

Pur pur, nyt nukkumaan.

Nyt täytyy ensitöikseni tarkentaa, että jos joku nyt sai tuon käppänän kommentista sellaisen mielikuvan että me ollaan jotenkin kavereita, niin... no asia on monimutkainen. Kissana en saisi julkisesti myöntää olevani missään suhteessa koiriin, mutta mutta... Kun asuin ent. omistajani kanssa (ja sen miehen, josta ei puhuta sitten sen enempää..) niin luoksemme muutti Tatu. (sekoitus collieta ja karhukoiraa. toim. huom.) Olimme saman värisiä, ja Tatu oli asunut ennenkin kissan kanssa, joten se tajusi kuinka minun kanssani toimitaan. Oli oikeastaan aika metkaa liittoutua sen kanssa, se oli isompi ja yhdessä suojeltiin omaa reviiriä. Nukuin sen vieressä, roikuin turkissa ja yhteistyö pelasi moitteettomasti. Jossain vaiheessa Tatu sitten lähti pois. Eikä ole jätkää näkynyt sen jälkeen. No, sitten kun ent. omistaja muutti saman katon alle tuon Iinun kanssa, niin se pöllö ei tajunnut mistään mitään. Mullakin meni kauan aikaa ennenkuin tajusin sen olevan koira. No hitto, se on saman KOKONEN kuin minä! Ja niin minä sitten muutin tänne kirjurin ja talon vanhan emännän luokse. Ja nyt sillä ent. omistajalla on sitten Nuppu, ja se on tyttö, ihan kuin Iinukin. Se on kuitenkin koiran kokonen ja puhuu samalla aksentilla kuin Tatu aikoinaan. (Nuppu on lyhytkarvainen collie) Nuppu on vähän outo, välillä näyttää kuin sillä ei liikkuisi päässä yhtään mitään. Pitkään kissojen yliopistollisissa tutkimuksissa oletettiin ettei koirien päässä koskaan voikaan liikkua mitään, mutta uusimpien tutkimuksien valossa uskallan todeta, että kyllä siellä JOTAIN liikkuu, vaikkakin hyvin vähän. Nuppu ja Iinu ovat tässä suhteessa poikkeuksia, koska ovat viettäneet niin paljon aikaa minun kanssani, että kai se järki vähemmästäkin tarttuu. Yksi kiva lisä Nupussa on se, että se ei paljoa hätkähtänyt vaikka viime kesänä hyppäsin puusta sen niskaan ;) Se on semmoinen pieniälyinen koira.

Kirjurini on alkanut epäillä etten olekaan kissa, vaan joku avaruusolio vieraalta planeetalta. No juu, se on katsonut liikaa amerikkalaisia elokuvia. Ja jos olenkin alien, niin ei olisi järkevää myöntää sitä...

Niin, ja tosiaan, yksi nimi unohtui, se Mestari Hilmanen, hyvä L kun muistutit.

Meikäläisen fan-clubiin voi liittyä tuomalla minulle ihmisten makkaraa (saunapalvi on Hilman suosikki) tai muuta mukavaa hyvää syömistä. Eilen sain tehdä ihan tosissani töitä saadakseni vähän hyvää jääkaapista. Kirjuri vaan istui keittiön pöydän ääressä ja lässytti että "mitä se Hilmuri siinä, mitäs haluaisit" Ihan niinkuin minä menisin jääkaapin eteen vaan huvikseni istuskelemaan! Idiot! Välillä täytyy laittaa jopa kaikki näyttelijänlahjani peliin ja vaivalloisesti käydä makaamaan lattille kaapin eteen... no, yleensä nämä raakalaiset vaan nauraa mulle silloin, mutta joskus irtoaa myös pieni pala makkaraa. Liian pieni pala, mutta jääpähän siitä ainakin hyvä maku suuhun.

miau miau!