Aloitin ajanlaskuni uudelleen, tässä tilanteessa lienen siihen oikeutettu.

Ellei ihmettä tapahdu, on tämä minun viimeinen maukaisuni tälle palstalle. Enkä kykene enää maukumaankaan, vaan ääntelyni on vain pihinää ja yskimistä. Minä en enää jaksa. Menneet ovat nuoruuteni päivät. Menneet ne iloiset ajat kun saatoin hypätä puusta Nupun tai Iinun niskaan ja vaania milloin mitäkin otusta takapihalla. Näitä vauhdikkaita päiviä muistellessa minun rasittunut sydämeni vielä vähän jaksaa hypähtää. Se oli sentään elämää. Nyt on vauhti muisto vain. Liikkumiseni on mitä on ja koko olemukseni lähinnä kuihtunut. Olen kevyt kuin höyhen ja päivä päivältä minä väsyn. Tätä ei enää kauan kestä.

Melkein 12 vuotta olen kuitenkin saanut leikkiä ja aiheuttaa harmia. Minä olisin halunnut rakastaa tätä elämää vielä... mutta aika on kaikella auringon alla ja nyt on tullut minulle aika jättää jäähyväiset. Levitköön irtokarvani tähän taloon niin, että vuoden päästä vielä sohvan kankaasta puskee esiin jotain valkoista. Ja muistettakoon minun jälkeeni se, miten itsepäinen ja rasittava osasinkaan olla, mutta myös:

pusku ja kiehnäys.